324

Se olisi sitten tässä, puoli tuntia ja lähdemme poikien & perheen äidin kanssa ajelemaan lentokentälle - tällä kertaa ilman tietoa paluustani. 324 päivää siitä, kun lentokoneeni nousi Helsinki-Vantaalta kohti Qataria ja Lähi-Itää. Olo on yhtä aikaa äärimmäisen helpottunut ja odottava; en malta odottaa Suomen kesää, kaikkien ystävien näkemistä ja nurmikon tuoksua. Mutta yhtä lailla fiilis on jotenkin sekavan haikea enkä tiedä miten päin olisi.

Kaiken kaikkiaan tämä lähes vuosi on ollut aivan mahtava ja tulen vielä useasti muistelemaan kyynel silmässä monia hienoja hetkiä ja ihmisiä. Olen oppinut niin paljon sekä hyvässä kuin huonossakin, olen nähnyt upeita hiekkadyynejä, kuunnellut meren kohinaa, poltellut vesipiippua ja kolaroinut auton. Olen tanssinut hiekkarannalla, uinut meduusojen seassa, polttanut näppini silitysrautaan useammin kuin kerran ja väitellyt intialaisten kanssa. Olen tavannut hienoja ihmisiä, keskustellut kulttuurieroista ja hymyillyt tuntemattomille. Olen ajanut mönkijällä aavikolla, kironnut torakoita, uinut uima-altaassa kyllästymiseen saakka ja kuunnellut minareettien laulua. Niin paljon kaikkea muistettavaa, ettei levytila riitä. Suurin asia, minkä olen oppinut on se, että ihmiset ovat yllättävän samanlaisia riippumatta kansallisuudesta, kulttuurista tai uskonnosta. Meillä on samat toiveet ja unelmat - toisilla pienemmät kuin toisilla, mutta yhtä kaikki olemme samanlaisia. Ja vaikka näen asian näin on maailmassa vielä monen monta epäkohtaa ihmisyyteen liittyen eikä orjuuskaan kuulu vain jonnekin muinaishistoriaan.

En osaa nyt muuta tähän väliin sanoa kuin matkustakaa, nähkää ja oppikaa. Ehkä silloin ymmärtää paremmin sanonnan on onni syntyä Suomeen.

Kirjoittelen vielä myöhemmin Suomesta käsin muutamia juttuja, mitä en tässä jäähyväis-fiilingeissä jaksa tänne laittaa.

Auto starttaa kohta, joten se on moro! Suomessa nähdään ihmiset rakkaat. Kiitos, kun olette jaksaneet lukea :)